19.9.14

Murteet



Jokaisen esimmäinen äidinkieli on se puhekieli, jota kuulemme ympärillämme puhuttavan. Niinpä suurin osa suomalaisista oppii ensimmäiseksi kielekseen jonkin suomen murteista ja vasta myöhemmin - koulussa, medioiden kautta ja kirjoista - opetellaan puhuttua ja kirjoitettua yleiskieltä.

Suomi on ollut perinteisesti harvaan asuttu maa, jossa välimatkat asutuskeskuksesta toiseen ovat pitkiä. Tämän vuoksi myös eri murrealueet ovat säilyneet Suomessa näihin päiviin asti melko selkeinä. Murteet ovat puhekielen rikkaus ja tuovat kieleen paikallista väriä. Joskus erot murteiden välillä ovat niin suuria, että eri murretta puhuvat eivät ymmärrä kaikkia toistensa puheesta.

Murteet jaetaan kahteen päämurrealueeseen: länsimurteisiin ja itämurteisiin. Länsi-Suomen rannikkolla kieleen on sekoittunut paljon ruotsin kielestä tulleita vaikutteita ja se eriytyikin sisämaan asukkaiden kielestä: länsimurteet jakautuivat rannikon lounaismurteisiin ja sisämaassa puhuttaviin hämäläismurteisiin. Myöhemmin niistä eriytyivät vielä pohjalaismurteet. Itämurteisiin kuuluvat Kaakkois-Suomessa puhuttava kaakkoismurre sekä Savossa ja Pohjois-Karjalassa puhuttava savolaismurre.

Nykyään murteiden erot ovat pienentyneet ihmisten muuttaessa aikaisempaa helpommin pois omilta asuinpaikoiltaan. Puhekieli saa myös paljon vaikutteita eri medioista, joiden käyttö on nykysuomalaiselle osa arkipäivää. Toiset pyrkivät tarkoituksella puhumaan yleiskieltä, josta ei voi päätellä puhujan kotipaikkaa. Vaikka murteiden voisi luulla vähitellen katoavan kielestä, niiden merkitys ei ole vähentynyt. Murteet ovat edelleen tärkeä osa identiteettiämme ja monet haluavat tarkoituksella korostaa omaa murrettaan ja sitoa itsensä lähemmäs omia juuria.

(Lähde Herajärvi, Laine, Paasio-Leimola, Vartia. Loitsu 9. Otava, 2008.)